Joulustressiä....

...jota EI ole. Ihme ja kumma. Tämä hytkähdyttävä tunne on pysäyttänyt minut jo moneen kertaan. En osaa sen kummemmin eritellä mitä olisin tänä vuonna tehnyt erilailla. Päinvastoin, tuntuu että olen leiponut enemmän ja pehmeitä paketteja on syntynyt melkoinen pino rakkaille ihmisille. Silti, vielä kertaakaan, en ole ollut joulun takia stressaantunut. Liekö taika siinä että olin fiilistellyt joulun valmiiksi jo lokakuussa ja tehnyt hissukseen ajan kanssa kaikenlaista, paineita ottamatta? Vai siitä kokonaisvaltaisesta hyvänolontunteesta kun asiat on mukavasti ja mallillaan? Niin tai näin, harvinaista minulta, piti ihan itsekin istahtaa kahvikupin ääreen sitä tuumailemaan. Tässä vaiheessa vuotta olen yleensä jo raivopäisenä itkun kanssa kirjoittanut listaa tekemättömistä töistä.

Ja nyt tänä vuonna, hyvät naiset ja herrat, olen kaiken tehnyt. Joulu saa puolestani tulla, tämän paremmin en sitä osaisi valmistella. Enkä todellakaan (jälleen täysin luonteeni vastaisesti) ala surkuttelemaan mitä OLISI voinut vielä tehdä. Nyt ompi hyvä näin.

Tänään oli tonttuhommien päivä. Tekaistiin itse metritolkulla lahjapaperia. Ja mikäs homma siinäkään oli kun oli enemmän kuin reipas kaveri.

Lapset ovat tehneet kouluissa ihastuttavia koristeita. Nämä veikeät tonttuset saa aina sydämmessä onnentunteen läikähtämään ja saavat ansaitsemansa paraatipaikan nyt ja tulevina jouluina.

Olen jo monena jouluna haaveillut seimiasetelmasta. En ole kuitenkaan kauppojen valikoimasta juuri sitä oikeaa löytänyt jonka olisin halunnut. On minulla yksi lasinen josta kyllä pidän todella paljon, mutta tämä oli unelmieni täyttymys: esikoiseni oli askarrellut koulussa niin mieltä liikuttavan seimiasetelman! Se sopi kuin nakutettu omien enkelijoukkioidemme suojaan.

... ja yhtäkkiä heidän ympärillään oli suuri joukko enkeleitä...

Tänään paistelin myös viimeiset joululeivonnaiset.

Ja maistelin. Vieläpä hyvässä seurassa!

Ihanan tunnelmallisen jouluhössötyspäivän kruunasi ihana poika Lokakuu joka kävi joulutervehtimässä tätiään.

Tähän suloiseen tunnelmaan on hyvä jäädä, kun kotona tuoksuu leivonnaiset, hyasintit ja miedosti vauveli.

 Tähän suloiseen kuvaan on hyvä päättää tämän päivän blogi.  

13. joulukuuta

"Taivaalla tähtivyö, kirkkaana loistaa, viestiä jouluyön tuikkeensa toistaa.

Taivainen kirkkaus, riemuisa julistus.

Kynttilät syttyy, kynttilät syttyy!"

Lapset teki valontuojat, Lucia-neidot.

Herkkuja kotikeittiöstä Lucian päivän kunniaksi; vaniljavannikkeita, vaaleita tähtipipareita ja vaniljaisia Lucia-pullia.

Hyvätahtoinen ajatuksemme oli kutsua naapuristoa Lucianpäivä-glögille mutta oma Lucia-neitomme oli jouluvaelluksella esiintymässä joten joukkiomme olisi ollut puutteellinen. Miljöö ainakin olisi ollut tunnelmallinen, piti hetki istua siellä ja fiilistellä kynttilöiden loistoa ja sinistä hämärää.

Nyt käperryn lämpimän takan nurkkaan herkkujeni ja glögini kanssa kynttilöiden valopiiriin ja toivotan teille rauhaisaa Lucian päivää.

PS. Tontut liikkuu  ....

Pihapuuhia

Tervetuloa meille tuttu, vieras tai joulu. Toivottaa tonttu-ukot.

Oli tullut hamstrattua askartelutarviketta useampaakin kranssiviritykseen. Mitäänhän ei suotta hukkaan laiteta jos se suinkin käyttökelpoista on.

Vanhoissa pikkuruisissa kakkuvuo`issa syntyi jäädyttämällä hauskoja ulkokuusenkoristeita.

Pihapiirin kulkijat kuusenalaisen salaisen silmäparin seurannan alaisena.

Hän ei olekaan mikä tahansa tusinatonttu vaan omin kätösin hänet on aikoinaan valmistanut pesäpallolegenda Unto Väisänen. 

Salaisia puuhia ja puuhasteluja. Nopeita ranneliikkeitä taskuun tai selän taakse. Vaimealla äänellä puhuttuja sanoja. Vaivihkaa vaihdettuja katseita. Jännittyneitä ilmeitä ja odotuksen punaamia poskia.

Tunnustaa siltä että joulu lähenee...

Itsenäisyyspäivän juhlat

Vaikka itsenäisyyspäivän perinteisiimme kuuluu monenlaisia asioita oli tämän päivän ehdoton kohokohta piparikylämme nouseminen. Mikään ei ole verrattomampaa kuin yhteinen perhepuuhailu. Lasten tarinat ja ajatukset ovat niin mainioita kun niitä kerrankin on kunnolla aikaa kuunnella. Kultaisia hetkiä jotka me vanhemmat painamme syvälle sydämmiimme.

Itse rakennusmestari huolehti pystytyksen innokkaalla avustuksellani. Huterat, vinoon kiepahtaneet ja paistettaessa pullistelleet seinät sai pitävän ja topakan sokerikuorrutekiinnityksen.

On kerran liimattu muuten piparitalon seiniä ihan erikeepperilläkin. Mutta nyt haluttiin kuitenkin perinteinen syötävä versio joten loppuliimaus suoritettiin sulatetulla sokerilla. Vain yksi sormi paloi ja sekin tietysti minun kun liian innokkaasti tökkäsin sormeni suoraan kuumaan sokerimassaan. Nyt peukkua koristaa komeaakin komeampi vesikello.

Kävimme tietenkin Naapurinvaaran joulumyyjäisissä ja siellä ihastelin upeita, taidokkaasti tehtyjä ja koristeltuja piparikakkutaloja. Huvittuneina naureskeltiin ajatellen omia kotona töröttäviä tönöjämme.

Kerettiin vielä askarrella kylään asukkaatkin.

Onhan se niin ruma, rämä mutta OMA. <3

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Oi lumoa! Oi valoa!

Työmatkani varrelle on hiljalleen ilmestynyt valoja. Kirkkaita, värillisiä, jääpuikkoja, valoletkuja...mitä vaan mitä kaupasta vain saa. Olen niin iloinen ja kiitollinen tästä kauniista valoshowsta että vosin käydä halaamassa jokaista talollista. Mutta se olisi liian outoa.

Jopa minulle.

Omassa pihassanikin on valoja ja lyhtyjä. Ensimmäisiä vähemmän mutta jälkimmäisiä runsaasti. Minulla on toki visio katonrajaa kiertävistä valoista, useasta joulukuusesta, valoporoista pihalla...Mutta vain yhdet lisävalot entisten parin hassun lisäksi tänä vuonna sain ripustettua appiukon avustamana autotallin katokseen mutta siihen mieheni jyrähti että nyt riittää tämä amerikkalainen meininki joten hyvä on.

...mutta sisätiloista kukaan ei puhunut mitään.

Ensimmäinen adventtisunnuntai vietettiin meillä hyviksi havatuin perinteisin menoin. Perinteisillä työkaluilla, perinteisin leivonnaisin ja perinteisin askarteluin.

Ihanaa tunnelmallista salaisuuksien täyttämää joulun alusaikaa!

Pieniä ja suuria ihmeitä ja iloja

Lähinaapureihimme on muuttanut parikin komeaa äijää. Niin salskeita nuoria miehiä että ihan toivoo törmäävänsä heihin pihalla taikka näkevänsä vilauksen. Kyläänkään ei joka päivä tohdi pyrkiä. Niin ihanille naapureille on hinku ja halu ommella jotain pientä muistoksi.

Toisin sanoen, haikara on pudottanut kaksi nyyttiä kadullemme. Kyllä, vauvat ovat pieniä mutta aina se vaan tulee shokkina että NIIIIN pieniä! Hyvänen aika, päänuppikin on greipin kokoinen! Ja ne pikkuriikkiset sormet ja varpaat, ei voi kuin tuijottaa ja ihastella. Ja miten täydellisiä he ovat. Niin huolettomia huomisesta, nukkuvat tyytyväisinä naapurintätinkin sylissä, ehkä tietoisina että varastivat palasen sydämmestä. Pieniä ihmeitä ja suuria iloja vanhemmilleen.

Melkein vuosi sitten sain myös iloa tutustua uuteen ihmiseen josta voin vilpittömästi sanoa että IHANAA kun tulit elämääni. Nuoren tuttavuutemme aikana hän kerkesi jo vanhetakin ja tottakai halusin ilahduttaa pienesti tätä minua suuresti ilahtanutta ystävää.

Jokin aika sitten lähti myös terveiset maapallon toiselle puolelle ilahduttamaan ystävää ja muistuttamaan tästä ihmeellisestä kotoSuomesta.

Ilahdutin myös omia pieniä ja suurempia ihmeitäni innostumalla leipomaan! Hatarasti vinossa tönöttävän piparitalon sijaan päätime tehdä kokonaisen kylän! Perustukset luotiin tänään.

Maalaustalkoot pystytetään piakkoin mutta 

harjakaisia vietetään sitten kun perheenpää on vapaapäivällä hoitamassa seinäelementtien pystytyksen.

Ilahdutin itseäni suuresti suursiivoamalla keittiönkaapit. Kyllä, joulua varten. Jos sinun joulusi tulee ilman kaappien siivoustakin niin hei, sehän on kertakaikkiaan mahtavaa mutta monen joulun kokemuksesta tiedän että minun ei tule. Ja olen sen asian hyväksynyt yhtenä ihmeellisistä piirteistäni.

Sen kunniaksi silitin ja ripustelin myös jouluverhot. Olkoon vaan marraskuu mutta se ei ole keneltäkään muulta pois kun saan nauttia puhtaantuoksuisesta keittiöstäni ja punaisista verhoistani. Se kaikki on iloa minulle.

Ja myös ihmeelliselle ja ilahduttavalle perheelleni. 

Fear of the dark

En pidä erityisemmin pimeästä. Tulen kyllä sen kanssa toimeen mutta en tietoisesti hakeudu tummempiin kohtiin. Olenhan syntynyt kesällä joten valon lapsena hakeudun valoa päin. Suhtaudun pimeään lähinnä lasten joulupukki-fiiliksellä. Kutkuttavan pelonsekaisella jännityksellä.

Työmatkani ovat muuttuneet pimeyden takia jotakuinkin ankeiksi. Loska lätisee, kaikkialla on mutaa, puhdas lumenvalkea muuttuu arkisen ruskeaksi ja mitäänsanomattomaksi. Missään ei ole mitään hohtoa, ei väriä, ei valon pilkahdustakaan.



Iltaisin kotimatka on vieläkin ankeampi. Varjot pitenevät ja kulkemieni sivupolkujen vierustat ovat täynnä mustaa ääntä jota ei näy eikä ymmärrä. Jokainen vastaantulija on pelkkä tumma epämääräinen hahmo ja jokainen takana kävelijä on uhka niskakuopassa.

Matkani johtaa sillan yli josta tulee aina mieleen kotimaisemani vanha puusilta ja joki sen alla. Se silta haisi aina samalta kuin rautatiet ja sen kaiteisiin oli kaiverrettu nimiä ja sydämiä ja tietenkin, haistatuksia. Se oli kiehtova paikka. Siinä notkuttiin vaikka se oli oikeasti vähän kiellettyä. Joki sillan alla oli kaikessa tummuudessaan ja äänettömyydessään vielä pelottavampi. Keväisin se nousi puoleen väliin sillanrakenteita ja silloin siltaa oli kaikista jännittävin kulkea. Syksyisin se vaipui alemmas jolloin vedenalta heijastui kaiteen yli kurkatessa auton iskunvaimennin. Tiedän nyt aikuisena mikä se oikeasti oli. Isommat nimittäin oli lietsoneet kauhumme äärimmilleen kertoen että aikoinaan sinne jokeen oli heitetty sillalta lapsi ja sen kuolleen lapsen kylkiluut heijastuivat sieltä joenpohjasta. Ei tarvinnut paljon mielikuvitusta moisen todeksi muuttamiseen. Vaikka pelkkä ajatus tapahtuneesta sai hiukset nousemaan pystyyn oli sitä melkein joka kerta kurkattava sillan yli kulkiessa. Tämä muisto nousi vahvana mieleeni eräänä aamuna nykyisen siltani yli kulkiessa ja seuraavan näyn nähdessäni:

Jollain lailla karmivaa tämäkin.

Nyttemmin sekin joki on ruopattu koska kapeutensa vuoksi se kevättulvien aikaan tahtoi nostella vettä myös jokivarsien talojen pihaan. Ja se vanha puusilta on purettu jo ajat sitten ja vaihdettu modernimpaan teräsversioon. Kuolleet iskunvaimentimetkin lienee saaneet rauhan sielulleen.

Synkkinä aikoina mielikin hakeutuu synkkiin neuloksiin ja ompeluihin. Mustaa, mustaa, mustaa....

Ja mustaa tummalle kaunottarelle jonka ansiosta tästä tummanharmaasta arjesta ei väriä, iloa ja naurua puutu.

Lunta odotellessa. Lunta tulee ja sitten se sulaa. Mielialani vaihtuu täysin luonnonmukaan. Milloin joululaulut pauhaa päässä,  milloin otsikkonikin legendaarinen kappale.

Tasoittumista odotellessa, olkaa valopilkkuja toisillenne! <3