Olen aina sanonut että tulisi tarttua hetkeen, nauttia joka sekunnista.
Olen aina murehtinut että "kunpa minulla olisi enemmän aikaa siihen ja tähän".
Sitten kun minulle annettiin se kaikki, mahdollisuus tarttua hetkeen ja kaikki aika mitä tarvitsin, mitä tapahtui?
Minä lamaannuin.
Meni viikko kevyesti että selvisin shokista ettei minulla ollut oikeasti kiire, ei aikataulua ja aikaa tehdä ihan mitä halusin, kunhan se pysyi tiettyjen rajojen sisällä.
Ja mitä minä tein?
En mitään.
Paitsi murehdin kaikkea. Murehdin aikatauluttomuutta, murehdin tekemisen rajoittumista...sen sijaan että olisin tarttunut siihen hetkeen ja nauttinut lopultakin siitä ajasta.
Nyt vasta, ajan kuluessa olen toipunut. Osaan juoda aamukahvin kelloon vilkkuilematta. Osaan jopa herätä ihan ilman aikojani sitten kun siltä tuntuu. Olen monena aamuna vaan köllöttänyt hiljaisuudessa toisten nukkuessa ja katsellut kuinka yön pimeys väistyy valon tieltä. Olen hyväksynyt sen että minun ei ole mikään pakko ruveta rakentamaan tiilimuuria tai siirtämään vuoria. Olen lopultakin tarttunut kiinni siihen että minulla on aikaa.
Kiireetön voin olla, mutta en koskaan joutilas. Luovuuteni on noussut lentoon ja olen hurruuttanut ompelukoneella, neulonut puikoilla, neulonut koneella, virkannut, tehnyt koruja ja eilen kaivelin kaapin sisältä esiin pitkään tallessa olleet maalausvälineeni. Valkoinen taulunpohja ei tuijota enää ollenkaan synkkänä takaisin vaan minulla on aihe. Pitkästä aikaa.
Tulen laittamaan tänne toki kuvia mitä olen tehnyt viime aikoina mutta ensin paljastan lupaukseni mukaisesti, mitä silloiset pukinpaketit mm. kätkivät sisuksiinsa.
Nyt sanon; tarttukaa jokaiseen hetkeen ja nauttikaa kaikesta ajasta mitä on.
Ps. Ja syy miksi minulla on nyt aikaa, sekin selviää kun aika on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti