Pieniä ja suuria ihmeitä ja iloja

Lähinaapureihimme on muuttanut parikin komeaa äijää. Niin salskeita nuoria miehiä että ihan toivoo törmäävänsä heihin pihalla taikka näkevänsä vilauksen. Kyläänkään ei joka päivä tohdi pyrkiä. Niin ihanille naapureille on hinku ja halu ommella jotain pientä muistoksi.

Toisin sanoen, haikara on pudottanut kaksi nyyttiä kadullemme. Kyllä, vauvat ovat pieniä mutta aina se vaan tulee shokkina että NIIIIN pieniä! Hyvänen aika, päänuppikin on greipin kokoinen! Ja ne pikkuriikkiset sormet ja varpaat, ei voi kuin tuijottaa ja ihastella. Ja miten täydellisiä he ovat. Niin huolettomia huomisesta, nukkuvat tyytyväisinä naapurintätinkin sylissä, ehkä tietoisina että varastivat palasen sydämmestä. Pieniä ihmeitä ja suuria iloja vanhemmilleen.

Melkein vuosi sitten sain myös iloa tutustua uuteen ihmiseen josta voin vilpittömästi sanoa että IHANAA kun tulit elämääni. Nuoren tuttavuutemme aikana hän kerkesi jo vanhetakin ja tottakai halusin ilahduttaa pienesti tätä minua suuresti ilahtanutta ystävää.

Jokin aika sitten lähti myös terveiset maapallon toiselle puolelle ilahduttamaan ystävää ja muistuttamaan tästä ihmeellisestä kotoSuomesta.

Ilahdutin myös omia pieniä ja suurempia ihmeitäni innostumalla leipomaan! Hatarasti vinossa tönöttävän piparitalon sijaan päätime tehdä kokonaisen kylän! Perustukset luotiin tänään.

Maalaustalkoot pystytetään piakkoin mutta 

harjakaisia vietetään sitten kun perheenpää on vapaapäivällä hoitamassa seinäelementtien pystytyksen.

Ilahdutin itseäni suuresti suursiivoamalla keittiönkaapit. Kyllä, joulua varten. Jos sinun joulusi tulee ilman kaappien siivoustakin niin hei, sehän on kertakaikkiaan mahtavaa mutta monen joulun kokemuksesta tiedän että minun ei tule. Ja olen sen asian hyväksynyt yhtenä ihmeellisistä piirteistäni.

Sen kunniaksi silitin ja ripustelin myös jouluverhot. Olkoon vaan marraskuu mutta se ei ole keneltäkään muulta pois kun saan nauttia puhtaantuoksuisesta keittiöstäni ja punaisista verhoistani. Se kaikki on iloa minulle.

Ja myös ihmeelliselle ja ilahduttavalle perheelleni. 

Fear of the dark

En pidä erityisemmin pimeästä. Tulen kyllä sen kanssa toimeen mutta en tietoisesti hakeudu tummempiin kohtiin. Olenhan syntynyt kesällä joten valon lapsena hakeudun valoa päin. Suhtaudun pimeään lähinnä lasten joulupukki-fiiliksellä. Kutkuttavan pelonsekaisella jännityksellä.

Työmatkani ovat muuttuneet pimeyden takia jotakuinkin ankeiksi. Loska lätisee, kaikkialla on mutaa, puhdas lumenvalkea muuttuu arkisen ruskeaksi ja mitäänsanomattomaksi. Missään ei ole mitään hohtoa, ei väriä, ei valon pilkahdustakaan.



Iltaisin kotimatka on vieläkin ankeampi. Varjot pitenevät ja kulkemieni sivupolkujen vierustat ovat täynnä mustaa ääntä jota ei näy eikä ymmärrä. Jokainen vastaantulija on pelkkä tumma epämääräinen hahmo ja jokainen takana kävelijä on uhka niskakuopassa.

Matkani johtaa sillan yli josta tulee aina mieleen kotimaisemani vanha puusilta ja joki sen alla. Se silta haisi aina samalta kuin rautatiet ja sen kaiteisiin oli kaiverrettu nimiä ja sydämiä ja tietenkin, haistatuksia. Se oli kiehtova paikka. Siinä notkuttiin vaikka se oli oikeasti vähän kiellettyä. Joki sillan alla oli kaikessa tummuudessaan ja äänettömyydessään vielä pelottavampi. Keväisin se nousi puoleen väliin sillanrakenteita ja silloin siltaa oli kaikista jännittävin kulkea. Syksyisin se vaipui alemmas jolloin vedenalta heijastui kaiteen yli kurkatessa auton iskunvaimennin. Tiedän nyt aikuisena mikä se oikeasti oli. Isommat nimittäin oli lietsoneet kauhumme äärimmilleen kertoen että aikoinaan sinne jokeen oli heitetty sillalta lapsi ja sen kuolleen lapsen kylkiluut heijastuivat sieltä joenpohjasta. Ei tarvinnut paljon mielikuvitusta moisen todeksi muuttamiseen. Vaikka pelkkä ajatus tapahtuneesta sai hiukset nousemaan pystyyn oli sitä melkein joka kerta kurkattava sillan yli kulkiessa. Tämä muisto nousi vahvana mieleeni eräänä aamuna nykyisen siltani yli kulkiessa ja seuraavan näyn nähdessäni:

Jollain lailla karmivaa tämäkin.

Nyttemmin sekin joki on ruopattu koska kapeutensa vuoksi se kevättulvien aikaan tahtoi nostella vettä myös jokivarsien talojen pihaan. Ja se vanha puusilta on purettu jo ajat sitten ja vaihdettu modernimpaan teräsversioon. Kuolleet iskunvaimentimetkin lienee saaneet rauhan sielulleen.

Synkkinä aikoina mielikin hakeutuu synkkiin neuloksiin ja ompeluihin. Mustaa, mustaa, mustaa....

Ja mustaa tummalle kaunottarelle jonka ansiosta tästä tummanharmaasta arjesta ei väriä, iloa ja naurua puutu.

Lunta odotellessa. Lunta tulee ja sitten se sulaa. Mielialani vaihtuu täysin luonnonmukaan. Milloin joululaulut pauhaa päässä,  milloin otsikkonikin legendaarinen kappale.

Tasoittumista odotellessa, olkaa valopilkkuja toisillenne! <3

Isänpäivänä

Tänä päivänä haluan ennenkaikkea onnitella lämpimästi kaikkia niitä äitejä joiden lasten isä on juhlapäivänsä ansainnut! Minun lasteni isä on. Hän on ansainnut kaikki lahjat, kakut ja hemmottelut ja se on vain pieni kiitos kaikessa siinä missä määrin hän on lasten arjessa mukana ja apuna. Niin suurena apuna. Ja miten ihanat lapset olemme hänen kanssaan yhdessä saaneet aikaan. Onneni on täydellinen. 

Lapset olivat ahkeroineet hoidoissa ja kouluissa ja isi sai lahjakseen ihanat ja huolella laaditut kortit. Ihmettelin tosin, ettei koulussa oltu tehty mitään isompaa juttua, vain kortit. Itse olen ollut monta isänpäiväaskartelua ohjaamassa joten olin siksi yllättynyt. Hoidossa ja kerhossa oli sitten kyllä askarreltu enemmänkin, pöytäliinaa ja tuikkukippoa myöten.

Minun ja lasten yhteinen askartelu oli täytekakku! Se ainakin yllätti isin koska emme ole mitenkään suuria kakunsyöjiä eikä meillä yleensä kakutellakaan kuin lasten synttäreillä. Mutta tietenkin minulla on syy miksi innostuin nyt kakunkin leivontaan...

Nimittäin täällä järjestettiin lapsille isänpäiväkakun koristekurssi sokerimassasta! Oli taas sellaista kiehtovaa ripellystä että imaisi minut mukaansa kuin imuri villakoiran. Innostuin valtavasti ja nyt yritän joka juhlan tekosyyllä päästä väkertämään kakunkoristeita! Myöskin joulupukinparran pitiuinen lista tarvikkeista, (hyvänen aika, pitäähän hommaan olla vielä oikeaoppiset välineetkin!) on lähetetty ja nyt saakin sitten norkoilla kärsimättömänä postilaatikolla seuraavat viikot. 

Tähän kakkuun kelpuutimme tietenkin vain lasten tekemät koristelut. Ne mitä itse olen väsännyt niin julkaisen myöhemmin sopivassa tilanteessa. Ehkä.

Viime viikonloppuna vietettiin pyhäinpäivää. Meillä se taittui hauskasti ensin Halloween-tyyliin typerehtimällä työkavereiden kanssa ja sitten perinteisemmin oman perheen ja isovanhempien seurassa ruokaillen ja poismenneitä rakkaita hautausmaalla kynttilöin muistaen. Enkelikokoelmaamme, jonka esittelin jo viime pyhäinpäivänä, saapui jälleen perinteisesti uusia jäseniä.

Sen lisäksi intouduimme tyhjentämään askartelukaapin kartonkivarastoja joulutarvikkeita varten.

Tänäänkin hiljennyn hetkeksi, sytytän kynttilän ja toivotan hyvää isänpäivää ylöspäin. Monta vuotta on vierinyt jo oman isäni poismenosta, ikävä ei ole loppunut, vuosi vuodelta se muuttaa vaan muotoaan. Päällimäisenä kuitenkin tulee aina säilymään ajatus ja kiitollisuus siitä miten hieno ihminen minun omakin isäni oli. Ja ansaitsee takuulla lämpimän ja rakastavan toivotuksen; hyvää isänpäivää.