En pidä erityisemmin pimeästä. Tulen kyllä sen kanssa toimeen mutta en tietoisesti hakeudu tummempiin kohtiin. Olenhan syntynyt kesällä joten valon lapsena hakeudun valoa päin. Suhtaudun pimeään lähinnä lasten joulupukki-fiiliksellä. Kutkuttavan pelonsekaisella jännityksellä.
Työmatkani ovat muuttuneet pimeyden takia jotakuinkin ankeiksi. Loska lätisee, kaikkialla on mutaa, puhdas lumenvalkea muuttuu arkisen ruskeaksi ja mitäänsanomattomaksi. Missään ei ole mitään hohtoa, ei väriä, ei valon pilkahdustakaan.
Iltaisin kotimatka on vieläkin ankeampi. Varjot pitenevät ja kulkemieni sivupolkujen vierustat ovat täynnä mustaa ääntä jota ei näy eikä ymmärrä. Jokainen vastaantulija on pelkkä tumma epämääräinen hahmo ja jokainen takana kävelijä on uhka niskakuopassa.
Matkani johtaa sillan yli josta tulee aina mieleen kotimaisemani vanha puusilta ja joki sen alla. Se silta haisi aina samalta kuin rautatiet ja sen kaiteisiin oli kaiverrettu nimiä ja sydämiä ja tietenkin, haistatuksia. Se oli kiehtova paikka. Siinä notkuttiin vaikka se oli oikeasti vähän kiellettyä. Joki sillan alla oli kaikessa tummuudessaan ja äänettömyydessään vielä pelottavampi. Keväisin se nousi puoleen väliin sillanrakenteita ja silloin siltaa oli kaikista jännittävin kulkea. Syksyisin se vaipui alemmas jolloin vedenalta heijastui kaiteen yli kurkatessa auton iskunvaimennin. Tiedän nyt aikuisena mikä se oikeasti oli. Isommat nimittäin oli lietsoneet kauhumme äärimmilleen kertoen että aikoinaan sinne jokeen oli heitetty sillalta lapsi ja sen kuolleen lapsen kylkiluut heijastuivat sieltä joenpohjasta. Ei tarvinnut paljon mielikuvitusta moisen todeksi muuttamiseen. Vaikka pelkkä ajatus tapahtuneesta sai hiukset nousemaan pystyyn oli sitä melkein joka kerta kurkattava sillan yli kulkiessa. Tämä muisto nousi vahvana mieleeni eräänä aamuna nykyisen siltani yli kulkiessa ja seuraavan näyn nähdessäni:
Jollain lailla karmivaa tämäkin.
Nyttemmin sekin joki on ruopattu koska kapeutensa vuoksi se kevättulvien aikaan tahtoi nostella vettä myös jokivarsien talojen pihaan. Ja se vanha puusilta on purettu jo ajat sitten ja vaihdettu modernimpaan teräsversioon. Kuolleet iskunvaimentimetkin lienee saaneet rauhan sielulleen.
Synkkinä aikoina mielikin hakeutuu synkkiin neuloksiin ja ompeluihin. Mustaa, mustaa, mustaa....
Ja mustaa tummalle kaunottarelle jonka ansiosta tästä tummanharmaasta arjesta ei väriä, iloa ja naurua puutu.
Lunta odotellessa. Lunta tulee ja sitten se sulaa. Mielialani vaihtuu täysin luonnonmukaan. Milloin joululaulut pauhaa päässä, milloin otsikkonikin legendaarinen kappale.
Tasoittumista odotellessa, olkaa valopilkkuja toisillenne! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti