Elämän mullistuksien kourissa kaikki elämän erilaiset värisävyt sävyttyivät vaan harmaiden eri kirjoon. Parin viime kuukauden aikana olen joutunut puntaroimaan itseäni, tapaani elää ja olla, sekä miettinyt omaa elämisen onnea. Olen aina ollut herkkä reagoimaan asiohin. Ikävät asiat ovat syöstäneet minut ennenkin rateiteiltaan mutta en olisi itsekään uskonut miten viimeisen reilun vuoden asiat nivoutuivatkin yhteen niin suureksi hyökyaalloksi että minusta välilllä tuntui että hukun sinne alle.
Olin lamaantunut.
Kaikki suunnittelemani omakätiset joululahjat jäivät tekemättä. Langat jäivät ostopusseihinsa. Hajamielisesti levitin muutaman kankaan ompelukoneen päälle. Mikään ei huvittanut. Puikotkin tuntuivat vain kylmältä jäältä käsissä. Kaikista parasta vaan oli kietoutua rakkaan edesmenneen Anni-mummuni kutomaan huopaan ja mietiskellä, murehtia ja muistella. Huopa lämmitti kylmää kuortani kuin Anni-mummun lämpimät ja turvalliset käsivarret. Mietin miten taitava käsistään hän olikaan, miten paljon ihanaa ja kaunista ne kädet loivat.
Toiset ikilohtuni pahan mielen vallatessa on Anni-mummun viimeiset minulle tekemät villasukat. Jo ne saadessani huomasin sen tarkan ja napakan käsialan muuttuneen, neulos oli löysempää, muutama silmukkakin juoksi iloisesti läpi varren. Mutta silti ne oli, ja on, ihanimmat sukat ikinä. Myöskin viimeinen pari niistä monista, monista Anni-mummun kutomista villasukista. Mikään mahti maailmassa ei saa minua nakkaamaan pois näitä jo käytössä nuhraantuneita, venyneitä ja pesussakin värjäytyneitä villasukkia. Ne ovat jo pelkkänä ajatuksena lämpimämmät kuin mitkään muut villasukkani ikinä.
Onneksi on perhe, onneksi on ystäviä, jotka kuulevat avunhuutosi vaikka suusi onkin täynnä suolaista vettä. Onneksi on ihmisiä jotka ojentavat käden ja tarttuvat lujasti kiinni juuri silloin kun luulet uppoavasi.
Elämän laineet ovat lopultakin tasaantuneet. Elämänvirta juoksee iloisena ja vuolaana eteenpäin. Sen voi jo välillä kuullakin pulpahtelevan iloisesti. Sen väriskaalassa on jo paljon erilaisia sinisen sävyjä ja hivenen toivon vihreääkin.
Viime viikonloppuna neuloin. Jokaisen vapaahetkeni. Neuloin neulomasta päästyäni saadakseni lämpöisen lahjan eräälle ihanalle ihmiselle. Huomenna saa ompelukone laulaa pienen muiston toiselle yhtä tärkeälle. Ja eilen illalla, kilkuttelin puikkkoja iltamyöhään televisiota hajamielisesti seuraten. Jatkoin sen ohuen liivin neulomista itselleni. Tuumailin seuraavia käsitöitä ja ilokseni huomasin ideoiden pulppuavan taas ja käteni syyhyävät tekemisen palosta.
Viime yönä nukuin raskaammin ja paremmin kuin pitkään aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti